On pienimmäisen vuoro sairastaa. Kyllä se on surkea otus, tuollainen pieni rohiseva ja vihainen. Vi-hai-nen. Onneksi antibiootti maistuu hyvältä, joten uskomme keuhkoputkentulehduksen poistuvan pian.

Pahinta on, kun Tirpalla on nälkä, mutta syödä jaksaa ihan hetken ajan kerrallaan. Onneksi pikkuotus syö jo soseita, voi niihin sekoittaa äidinmaitoa ja tällä tavalla ujuttaa vähän lisää maitoa pakkiin.

Pulu on puolestaan solahtanut takaisin tarhailuelämään siihen malliin, että meinaa simahtaa iltakuudelta riehuttuaan poikain kanssa koko päivän. Tänään oli joku täti jo suutahtanut villille menolle. Viime vuonna mun pieni poika vielä seurasi isojen poikien villiä menoa turvallisen hajuraon päästä, mutta nyt se on ite. Kotona se saattaa mennä leikkimään omaan huoneeseen ja kieltää tulemasta sinne. Halatakaan ei aina saa.

Toisaalta, näinhän tässä juuri kuuluukin käydä, mutta toisaalta... Kohta mulla on oikeasti enää yksi pieni poika. Oijoi.