Viime yönä tuli vietettyä väsymyksen vuosipäivää. Lakkasin nukkumasta yli kolmea tuntia putkeen varsin varhaisessa vaiheessa raskautta, ja sen jälkeen ei olla nukuttu riittävän pitkään yhtäkään yötä. Päiväunien nukkuminen ei tunnu enää komppaavan yövalvomisia.

Viime yönä masuvaivaherätys tuli taas aamukolmelta (3.02), ei auttanut ainakaan yksi täysäidinmaitoinen päivä. Jalkoja pumppaamalla saatiin riittävästi ilmaa ulos neljään (3.53) mennessä, mutta siinä vaiheessa lapsi oli jo niin hereillä, että kaikki nukkumaanyrittely sai aikaan vain itkua ja hammastenkiristelyä, kun lapsi nipisteli, repi tukasta, potki, veuhtoi ja puri saadakseen huomiota ja seuraa. Aamukuudelta (6.15) Pulu onneksi sammui. Itse en enää pystynyt nukkumaan, jatkoin vaan itkemistä, kunnes olin jossain vaiheessa simahtanut itkuuni.

Eikä tää väsymyskään mitenkään sietämätöntä muuten olisi, mutta kun tässä vaiheessa alkaa näköjään tulemaan vaaratilanteita, vaikka vauhtia ei ole nimeksikään. Tänä aamuna olen jo pessyt Pulun kakkipepun huomaamatta ottaa häneltä ensin sukkia jalasta, ja sitten kuin sain ne märät sukat irti ja heitettyä lattialle, unohdin varoa niitä ja olin liukastua. Vaippaa vaihtaessa poika oli onnistua ensi kääntymään hoitopöydältä lattialle, kun etsin laatikosta housuja. Vaipanvaidon jälkeen jouduin jättämään pojan omilleen pinnasänkyyn, kun väsymys laittaa oksettamaan. Eilen meinattiin jäädä suojatiellä auton alle, mutta tässä oli ehkä enemmän vikaa autoilijan päässä kuin omassani.

Ja kyllähän tänkin väsymyksen kanssa onnistuisi elelemään kahden perusvaihteella toimivan aikuisen lapsiperheessä. Mutta kun mies on sairaana, niin jonkun täytyy venyä. Ja väsymys on kuluttanut mun venymävaran nollille. Onneksi lapsi ei ole sairastunut. Ainakaan flunssaan.

Ensi yönä pakko saada nukuttua. Onneksi on viikonloppu, mies voi valvoa tarvittaessa ja nukkua päivällä.