Suomalaisen varhaiskasvatuksen asiantuntija Marjatta Kalliala jyrähtää tuoreessa pamfletissaan:

- Takavuosina pyrittiin tarjoamaan "parasta". ... En ole kuullut iskulausetta pitkään aikaan. ... Emme kysy, mikä on tarpeeksi hyvää täyttämään lapsemme mielen, vaan miten paljon mediaseksiä ja -väkivaltaa lapset kestävät.

(Lapsuus hoidossa?, s. 12-15)

Tottahan toki. Takavuosina oli kaikki paremmin. Aina vähintään ajateltiin lasten parasta (joka vitsaa säästää se vihaa lastaan jnejnejne).  Ja jos sitä parasta ei jostain syystä pystytty toimittamaan, niin ainakin vallalla oli eheyttävä salailun kulttuuri, jossa esimerkiksi perheväkivaltaa tai lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ei nostettu suotta framille. Lapset, etenkin huutolaislapset tottuivat tekemään oikeita töitä pienestä pitäen, eikä maatalon lapsien, ainakaan poikien kannattanut opiskella pakollisia enempää, koska tilallehan he kuitenkin jäisivät. Suinkaan ei ajateltu, että lapset sopeutuvat kyllä, kunhan on ruokaa ja puhtaita vaatteita tai edes katto pään päällä. Mediaseksiä ja -väkivaltaa ei ollut edes keksitty, mutta tokihan kaikki osasivat kiusata au-lapsia, köyhiä, kehareita, cp-vammaisia, kuuroja, sokeita eri kokoisia, eri näköisiä ja muita soveltuvia kohteita ihan siinä lähiympäristössään, sillä olihan erilaisuus kuitenkin merkki myös moraalisesta rappiosta. Herranen aika, että vistottaa, kun nykyään ei edes iskulauseiden tasolla yritetä tarjota lapsille parasta.

Kalliala jatkaa: "Emme kysy, minkä pituinen hoitopäivä sopii minkäkin ikäiselle lapselle, vaan korkeintaan, miten pitkiä hoitopäiviä lapset ylipäänsä kestävät. ... Lapsi jää toiseksi, kun kännykkä pirisee."

(Lapsuus hoidossa?, s. 12-15)

Päiväkotilasten vanhemmat ovat itsekkäitä uraohjuksia, joille lapset ovat vain oman elämän tiellä sen aikaa, kun heidät suostutaan pitämään (pakosta) poissa päiväkodista. Näinhän tämä epäilemättä on. Järkyttävää, mutta totta. Onneksi sentään jotkut vanhemmat ajattelevat lastensa parasta, eikö?

No ei. "Kaikki lapselle -ajattelu johtaakin helposti virhetulkintoihin. Curling-vanhemmat tasoittavat lapsensa tietä liikaa, ja niinpä lapselta riistetään lapsen kokoiset pettymykset, jotka ehdottomasti kuuluvat lapsen kasvuun."

(Lapsuus hoidossa?, s. 12-15)

Snap! Että ei nyt kuulkaa oteta niitä iskulauseita liian tosissaan, kato. Rakastakaa lasta, mutta älkää väärin. Kalliala ei hutki sinne tänne, vaan tuomitsee yhteismitallisesti koko Suomen:

"Varhainen itsenäistyminen on Suomessa arvojen arvo, lasten riippuvaisuus riesa. Lapsilta vaaditaan varhain kykyä olla erossa vanhemmistaan ja kestää yksin olemista. Niinpä lapset säätävät tunteensa säästöliekille ja kohtaavat maailman kuin pienet spartalaiset, valmiina tyytymään vähään ja kestämään paljon."

(Lapsuus hoidossa?, s. 12-15)

Toista se oli ennen. Anoppini kertoo usein omalta anopiltaan kuulemaansa tarinaa, jossa lapsen syntymä heinäntekoaikaan laittoi todella miettimään omaa paskamutsiuttaan. Kun heinät oli kuitenkin tehtävä, jotta lapset saivat maitoa talvella, vastasyntynyt sidottiin lakanakiikussa pellonreunalle kahden koivun väliin. Siellä sitten käytiin ruoka-aikoina imettämässä ja tarkistelemassa, ettei kyy tai koira ollut purrut lasta.

Ehkä tämä alun poleemisuus on kuitenkin polemiikkaa polemiikan vuoksi, sillä Kallialalla tuntuu olevan ihan tavisajatuksiakin nykymuotoisesta lasten kasvatuksesta:

"Jos kuitenkin haluamme turvata lapsen suotuisan kehityksen, meidän on ensisijaisesti huolehdittava siitä, että lapsi kokee olevansa rakastamisen arvoinen lapsi. Arvokkuuden kokemus syntyy siitä, että aikuinen tyydyttää lapsen perustarpeet, vastaa hänen aloitteisiinsa, sitoutuu vuorovaikutukseen, on läsnä ja saatavilla. Lapsi tuntee ja tietää olevansa tärkeä, kun hän saa enemmän kuin välttämättömän minimin aikaa, hoivaa ja rakkautta. Tässä asiassa ei tarvitse pelätä yliannostusta. Harva katuu sitä, että on antanut lapselleen liikaa aikaa."

(Lapsuus hoidossa?, s. 12-15)

Itsestään selvää, eikö? Itselleni lukijana ja vanhempana tämä taitaa kuitenkin olla liian vähän liian myöhään, että jaksaisin kirjan ostaa, saati lukea. Ei sillä, että kaipaisin erityistä päänsilittelyä, mutta oikeasti vanhempana sitä saa kuulla niin paljon kritiikkiä kaikkialta ja itseltään, ettei tällainen pamflettimainen ote oikein lämmitä. Jos haluan ottaa paskaa niskaan omasta vanhemmuudestani, voin vaikka avata hesarin tai kysyä ihan mitä vaan internetin keskustelupalstoilla. Ja jos haluan keksiä, miten lapseni tuntee olevansa tärkeä, niin ajattelen ilmeisesti niin kuin ennenkin, ja hengaan pikku spartalaisparkani kanssa kotiaikana sen sijaan että käyttäisin aikaani lukemalla asiantuntijan pamflettia.

Oli tästä se hyöty kuitenkin, että vedin niin monta kierrosta tänäkin väsyneenä sunnuntaiaamuna (lapsen leikkiessä vieressäni lattialla duploilla "ITE! IteiteiteiteITE!"), että taidetaan sittenkin jaksaa lähteä tuonne lumipyryyn laskemaan muutamat mäet.

Kallialan pamfletin tiedot Gaudeamuksen kotisivuilla.

MUOKATTU 21.2.: Myös Hesari uutisoi "Tutkija: Lasten päivähoito on rakennettu aikuisten tarpeisiin" (hs.fi, 21.2.2012)