Olen tässä nyt pari viikkoa harjoitellut paperitöitä, ja olen ihan innoissani. Tosin päivässä on samalla ihan tsiljoonan verran vähemmän aikaa ihmetellä lapsen saavutuksia. Tai mitään muutakaan. Ikävä tulee aina vähintään iltapäivällä. Onneksi etätyöskentelen kotitoimistossa (1,7 m2), joten lapsi on enimmäkseen hollilla, jos ihan holtittomaksi menee. Alan kuitenkin pikku hiljaa oppia taas keskittymään kaikkeen muuhunkin mielenkiintoiseen.

Pikkukaveri otti ja teki ekan katoamistempun tänään. Hengasimme teemukillisella keittiössä, ja poika lattialla lelujen kanssa. Ja yhtäkkiä sitä ei näkynyt missään! Saati kuulunut. Toveri löytyi nurkan takaa eteisestä hoitolaukkua tutkimasta. Ei olisi uskonut, että jo tässä vaiheessa yhtäkkinen syvä hiljaisuus on merkki siitä, että jotain vähän liian jännittävää on jossain tapahtumassa jonkun toimesta.

No mutta nyt iltapuuroa mikroon.