Esikko jatkaa tässä blogissa yhden äidin ja sen jälkeläisen elämäntarinaa Odotan-blogin hengessä ja meiningeillä. Koko raskausblogi on löydettävissä osoitteessa gravidi.vuodatus.net. Alla seuraa kopio odotuksen grande finalesta.

Kyllä vaan, käynnistykseen sitä sitten päästiin maanantaina.

Kävelin sisään tutkailevan kätilön mukaan vähän vaivalloisen näköisesti (enkä ees feikannut ollenkaan). Seuraavaksi hän katsoi, että mun jalat "on aika järkyttävän turvoksissa". Olin ihan otettu, että joku asiantuntija huomasi. Ja sitten mitattiin verenpaineita. 170/110, ja olin sentään istuksinut aulassa odottelemassa parisen tuntia. Tässä vaiheessa kätilö kommentoi, että "toivottavasti olet henkisesti valmistautunut jäämään tänne tänään, sua tuskin voidaan tässä kunnossa enää kotiin päästää." Verenpaineet laski välittömästi, ainakin henkisellä puolella.

Vauvan kiinnostus maailmallistumiseen oli kyllä edelleen täysin nolla, joten ultrauksen ja muun tutkimuksen jälkeen mut kärrättiin pyörätuolilla (noloa!) osastolle 42. Sain ekaksi lounaan ja tokaksi Ktg:n, sisätutkimuksen ja Cytotecia. Ekalla Cytotecilla saatiin jotain säälittäviä supisteluja, muttei mitään sen ihmeempää. Tokalla saatiin lisää säälittäviä supisteluja, ja kohdunsuu sen verran auki, että lääkäri pääsi testaamaan pään asentoa. "Jotain pientä täällä tuntuu" - se oli joku nenä tai käsi, joten ultrattiin. Ja ultran aikana mulla sitten puhkesi pre-enklampsiatärinät siihen malliin, että siirryttiin synnytyssaliin kalvojen puhkaisua varten.

Kalvojen puhkaisu klo 19.48 sai aikaan ihan kunnon supistukset. Ainakin käyrän mukaan, kun mulla ei nää supistukset edelleenkään tuntunut missään. Seurailtiin siinä miehen kanssa käyrien piirtymistä ja lukuja. Ja sit kävi hiukan hullusti, supistusten kovetessa vauvan sydänäänet romahtivat. Parin supistuksen jälkeen suppari meni 120 ja vauvan sydän 60. Ehdittiin jo miettiä, pitäiskö painaa kätilönappia, kun saliin juoksi kaksi lääkäriä ja kätilöä, jotka ilmoittivat siinä pikavauhtia, että kiireellinen sektio 20 min. Ja sit jo mentiinkin.

Sektiosta en muista paljon mitään, paitsi että mahan kaivelu tuntui tosi kummalta ei-miltään, mutta hytkyvältä. Poika ei äänimerkeistä päätellen jaksanut kauheasti arvostaa atmosfääriä ympärillään. Just ehdin nähdä pikkuisen naaman, ja se jo vietiin isän kanssa eteenpäin, ja itse jäin vielä paikkailtavaksi.

Yö meni yksin heräämössä. Oli muuten elämäni kamalin yö, sattui ja lasta ei missään, eivätkä tietysti yöllä lähteneet näyttämäänkään. Aamulla mies tuli näyttämään kuvia. Puolen päivän aikaan vielä uhkailtiin eri osastoille joutumisella, mutta ylilääkäri päätti että samalle päästään, jotta ne verenpaineet korjaantuvat luonnostaan. Mahtava tyyppi, oon sille ikuisesti kiitollinen.

Ja siellä osastolla 51 sitä sitten eleltiin tähän päivään saakka, pääasiassa on nukuttu ja syö(tet)ty. Jos kuka muuten kuvittelee, että sektio on kivuton vaihtoehto, niin ei kuulkaa ole. Haava on ihan reippaan kipeä, syön särkylääkkeitä kuin karkkia. Päivän kesti, ennen kuin pääsin jaloilleni ja toisen päivän uroteko oli syödä yksi kiinteä ateria ja käydä suihkussa miehen avustuksella. Kolmantena päivänä kävelin jo useampaan otteeseen ruokasaliin ja tänään oon jo melkein kunnossa. Kunhan ei tarvi tehdä mitään, mikä vaatii kurottelua vyötärölinjan alapuolelle.

Naistenklinikan henkilökunta oli aivan ihania kaikki, ja kokemus kaikin puolin positiivinen. En nyt ihan heti taida uudelleen lähtä, mutta en olleskaan laske pois toisen tekemistä joskus tulevaisuudessa. Jos tosta raskausajasta vaan pääsisi yli jotenkin käymättä sitä läpi, niin koko homma olisi paljon mielekkäämpää.

Joo muuten, ykskään jututtamani tuore äiti ei varsin ollut tätä raskauden hehkua ja mystiikkaa huokunut raskausaikaansa lävitse. Saati nauttinut synnyttämisestä, oli se sitten tapahtunut millä metodilla vaan. Että ollaan ihan sankareita kaikki. Eiks ne suurimmat sankarit saavuta tavoitteensa vaikeuksista huolimatta?