Tänään saimme sitten kaikki ensimakua useampilapsisen perheen elämästä. Kaksi (2) tuntia (h), ja kiitos hetkeksi riitti, juu.

Niin kauan kuin kaikki hengailivat tyytyväisinä, ihan jees. Eihän noi vuosikkaat vielä osaa yhdessä oikein leikkiä, mutta siinä ehtii jopa vessassa käydä, kun ne hengaavat keskenään.

Mutta voi suden munat, mikä katastrofi vyöryi päälle heti kun leikkikaveri hokasi, että mun mutsi ei oo täällä. Ei ollut hyvä kuin sylissä satunnaisesti. Ja Pulu tietysti siinä vaiheessa äkkäsi, että mitäs perseilyä se tämä tällainen on, mun äidin syli on viety! Sit kun toinen aloitti väninän, toinen katsoi ja korotti nyyhkimiseen. Toinen katsoi ja korotti parkuun. Toinen katsoi ja korotti kirkuun. Eikä millään kelvannut, että sitä sai olla toisessa kainalossa kuitenkin, vaan koko syli piti saada ihan omaksi. Oeoeoe.

Kun tähän vielä lisättiin se, että Pululla oli ruoka-aika kesken kaiken ja molempia alkoi loppupeleistä ramasemaan, niin hermot korvat helisivät vielä jumppaan lähtiessä. Mutta hengissä selvittiin, kaikesta huolimatta. Ja oppimuskokemuksenahan tää oli erinomainen.

Niin että sit jos meillä on joskus useampia mukuloita, omia tai vieraita, niin ne sopeutetaan mahdollisimman pitkälle samaan rytmiin heti ekalla ovenavauksella. Ja Pulu treenataan puolisylikuntoon mahd. pian. Saakohan hiekkiksellä lainailla pikkutovereita ihan tätä tarkoitusta varten, ja onkohan tästä olemassa joku virallinen etiketti?