Vaude. En olisi ikinä etukäteen uskonut, miten kiva on oikeasti olla hetki jotain muuta kuin 100% pesun- ja linkouksenkestävä kotikutoinen äiti. Mutta kylläpäs kuulkaa vaan oli.

Paitsi kotoa lähteminen oli ihan kauheaa. Imetin viime tinkaan, joten vaatetuksen (tää on pakollista, jos aikoo lähtä ulos ovesta) pohtimiseen ja aktuaaliseen pukemiseen oli noin 10 minuuttia aikaa. Siinä samassa piti laittaa tukka. Meikkiäkin aioin naamariin mätkäistä, mutta se sitten jäi, kun vähintään viidesosa ajasta meni maharöllykän ällöämiseen. Pidin kuitenkin julkisesti vartalonmyötäistä paitaa, että ei se enää ihan tajuttoman paha ole. Vaatteet päällä.

Pahinta oli kuitenkin suukottaa heiheit. Junalle on matkaa kolme minuuttia ja siinä ajassa jo hipelöin puhelinta miettien, että pitäisikö muistuttaa miehelle vielä vaipanvaihdosta. En kuitenkaan kehdannut soittaa. Soitin kaverille, että tulen kerrankin ajoissa paikalle. Olinkin sen verran etuajassa, että ehdin vielä ihan tavaratalon kemppariosastolla käydä sipaisemassa hajustetta korvan taakse. Haisinpa kerrankin jollein muulle kuin happamalle maidolle!

Ja sit me käytiin kakkukaffeilla ja vielä päälle kuoharilla, eikä vauvasta tullut puhuttua kuin parin lauseen verran koko iltana! Kaikkea muuta kivaa pikkujuoruttavaa ja anekdootteja kyllä puskettiin. Ysiin asti oli aikaa juhlia, mutta rupesin katsomaan kelloa sillä silmällä jo varttia yli kasin. Ei muuten, mutta meijeriosasto alkoi muistuttaa vauvan olemassaolosta.

Kotona ei oltaisi välttämättä vielä edes kaivattu. Heti kun pääsin hajuetäisyydelle Pulusta, niin poika kuitenkin hokasi, että pientä iltapalaa voisi kaivata. Ja mikäpäs siinä sitten, on heti paljon helpompi olla äiti kun on välillä muullakin tavoin oma itsensä.

Tästä lähtien voisi käydä viihteellä vaikka kerran kuussa. Tuskin se Pulun tulevissa terapiakuluissa paljon tuntuisi, mutta vähentäisi kyllä meikäläisen ajoittaista äitiyskireyttä aika lailla.

Huomenna mökille.