Viime yönä Pulu heräsi kerran (1). Kerran (1!). Tutti kai jäi matkasta kun hän käänsi kylkeä. Omassa sängyssään, huom.

Itsehän kuitenkin heräsin noin 10 kertaa. Ekaksi siihen Pulun heräämiseen ja seuraavat yhdeksän (9) kertaa siihen, kun Pulu nukkui. Ei Pulu mitään metelöinyt tai mitään. Mutta sehän laittoi tietysti huolettamaan, että onko se tukehtunut tyynyynsä tai jotain.

Aamulla tuli lopullinen herätys taas kuuden (6.00) pintaan. Mutta oltiin nniiiiiiiinnn onnellisia hyvin nukutusta yöstä, että kehuttiin lapsi maasta taivaisiin ihan kuin ei muusta osattaisi puhuakaan kuin siitä miten hieno poika meillä on.

Että nysse sit vähintään meni piloille lopullisesti. Ensi merkkinä piloille menemisestä oli se, kun puolitäysi puurolautanen lensi lattialle ekan kerran pitkään aikaan. Vaihtui kehuminen nopsaan torumiseksi.

Nyt kun vain saataisiin tämä temppu toistettua. Yritin miettiä, mitä eilen tapahtui, jotta saataisiin aikaan mahdollisimman samanlainen ilta. Mut eka oltiin ulkona pimeäntuloon saakka, sen jälkeen Pulu sai ruokaa ja veti puolen tunnin kilarit. Mies tuli kotiin ja alkoi leikkiä lapsen kanssa sillä aikaa, kun itse menin vetämään hermotirsat. Sit puuro, pesut jne kaikki normaalissa järjestyksessä. Oisko se sit ollut ne kilarit, jotka nukuttivat hyvin?

Johtuuko meidän lapsen heikot unet siitä, ettei hän uskalla ilmaista tunteitaan? Vai siitä, että me ei tarjota riittävästi turhautumista ja ahdistusta päivittäin? Vai siitä, että lohdutusta tarjotaan yleensä liian nopeasti ja tunne-energiaa jää loukkuun kitarisojen taa? 

Vai oliko tää hyvin nukkuminen nyt sit kuitenkin vaan satunnainen sattuma? Tämä selvinnee parin seuraavan yön aikana.