Oon aina jotenkin pitänyt huonona kliseenä, kun ihmiset väittävät, etteivät muista millaista elämä oli ennen lasta. Mut en mä kyllä oikeasti muista.

Tai siis muistan kyllä, että mitä tuli tehtyä ja näin, mutta vasta tosi pinnistelemällä pystyy muistamaan, miltä elämä ennen Pulua tuntui. Pulun myötä elämään on ikäänkuin tullut enemmän elämää. Välillä tosi ihanaa elämää ja välillä raatokurjaa elämää, mutta elämää.

Omaa aikaa, jota ennen oli runsain mitoin, ei ole enää nimeksikään ja sitä kaipaa erityisesti kaikkina väsyneinä ja kurjina hetkinä. Sitten ei auta kuin nipistää yöunista. Tai päiväunista. Anoppini väittää, että mitä enemmän tekee, sitä enemmän jaksaa ja tämä tuntuu jossain määrin pitävän paikkansa. Ainakin nyt kun alkaa olla fyysisesti palautunut raskaudesta ja synnytyksestä, eikä vauvallakaan ole koliikkia tai mitään muitakaan erityisvaivoja.

Ennen jaksoi ihastella miestä ja miehen puuhia loputtomiin, nykyään lähes kaiken huomion saa vauva. Tuntuu toimivan vastavuoroisesti myös toisin päin. Hauskinta on tietysti ihastella ja ihmetellä vauvaa yhdessä. Ehkä palaillaan ihastelemaan toisiamme taas tositarkoituksella kun uutuudenviehätys häviää. Merkkejä ainakin on ilmassa.

Vauvan kanssa eletään ihan hetkessä, koska vauva ei pohdi sen pidemmälle. Se on omituista, mutta hauskaa. Mies toruu mua välillä kun alkaa naurattamaan kun toinen protestoi yhtäkkiä niin sydämenpohjasta, että häntä alkaa yskittämään - ja koko protestointi unohtuu hänen hölmistyessään yskimisestä. Miten joku voikin olla niin välitön?

Välillä edelleen hämmentää, että meillä on nyt pieni jälkeläinen. Joskus katselen nukkuvaa vauvaa, ja hän näyttää ihan nukelta - säpsähdän, kun tajuan vauvan rintakehän liikkuvan hengityksen tahdissa ja kuulen unituhinan. Että tämä vauva-arki ei olekaan leikisti, vaan ihan oikeesti. Välillä puolestaan hämmentää koko vauva - tuijotan sen suupielestä valuvaa kuolavanaa, ja mietin, että kah, vauvalla pystyy olemaan kuolaa, koska se syö mun tekemää maitoa. Että kaikki sen ruumiissa oleva vesi on mun tekemää. Ällistyttävää.

Miehen kaverille on tulossa myös vauva ja kaveri on nyt samassa jamassa kuin me oltiin lähes vuosi sitten. Mies yritti sille selittää, millaista elämä vauvan kanssa on. "Se on vähän samanlaista, kuin silloin kun teininä styylailtiin, ja tyttökaveri meni, että jos sä et tiedä mikä on vikana, niin en mä sulle aio kertoa. Paitsi että tässä toverissa ja suhteessa on paljon kehityspotentiaalia ja keskinäinen kommunikaatio kehittyy päivä päivältä."

Ollaan tänään hengailtu jengissä kolme kuukautta. On vaikea uskoa, että mä olen saanut pikkuihmisen pidettyä hengissä niinkin kauan, kun anopin antama pelargoniakin sinnitteli vain kolmisen viikkoa. Kokeneemmat toverit lupailevat, että tää lapsiperhe-elämähomma helpottuu seuraavalla kvartaalilla. Saas nähdä.