Onneksi pojalla on kaksi mummia, jotka kokkaavat hyvin ja mielellään. (Ja näillä sanoilla aloitetaan rempseämpiäkin tarinoita, mutta onneksi en myrkyttänyt ketään tällä kertaa.)

Ajattelin aamupäivällä kotityöpäissäni, että tuunataanpas vähän tuota kalaherkkua. Kun oli viimeinen purkinpuolikas teollista mallia, ja Pulu syönyt vain puolikkaan puuroa aamupalaksi. Jotta pudotin sinne sitten jääpalakuutiollisen perunakukkakaalia. Ja eikun mikroon ja jäähtyyn ja suukkiin. Ei toki omaan, vaan pojan suukkiin, koska toinen meistä meinaa puklata ihan pelkästä hajusta.

Enkä ole koskaan nähnyt pikkutoverilla niin kurjaa mutristusta ruuan ääressä. Jätkä laittoi vielä kakoen päälle ja katsoi taas siihen paskamutsille varsin tutuksi tulleeseen "äiti, miten sä saatat?" -sävyyn. Testasin tässä vaiheessa kiivaasti lämpötilaa uudelleen, mutta ei, ihan hyvä se oli. Maistoin. Oma naama meni ilmeisesti myös aika hauskan näköiseksi, koska lapsi ratkesi rätkättämään täysin holtittomasti.

Juu, omenasosettahan siinä kuutiossa. Voin vakuuttaa, että jos joskus saa sanoa hyi yäk ruokapöydässä, niin se aika oli kyllä justiinsakin siinä pöydässä sillä hetkellä. 

Et ei sitten syöty kalalounasta. Syötiin maissinaksuja, kananmunaa ja päärynäsoseen jämät. Radiosta pauhasi "itket ja kuuntelet".

Lapselle ei ilmeisesti jäänyt sen suurempia traumoja ja meikäläinenkin oppi jotain oleellista äitiydestä. Pidetään aina jotain varasafkaa kaapissa. Kiitos ja hei, tervetuloa chez Esikkoon toistekin. Meillä tarjolla kevyttä komiikkaa ja satunnaisesti sapuskaakin.