Viime yönä kilahti hermo mieheen. On joskus ennenkin kilahtanut, muttei näin pahasti.

Kyseessä siis aika normitapahtuma. Vauva tekee heräämisnälkäelkeitä aamukahden kieppeillä. Nousen käymään vessassa ennen syöttämistä. Vauva herää nälkäisenä normaalia nopeammin ja laittaa pystyyn maidonkutsujodlingit. Mies herää, ja tuijottaa vauvaa väsyneesti.

Pyydän miestä siirtymään sängyn keskeltä laidalle, että mahdun syöttämään vauvan niin kuin normaalisti. Ja mies vastaa, "En viitsi" ja retkauttaa vielä käden mun tyynylle. Voi 2€(%&)#?€I"!!11 Kyllä kuulkaa heräytti vauhdilla.

Syöttelin siinä sitten vauvan samalla kun revin vuodesohvaa auki ja jupisin itsekseni. Ja mä kuvittelin olevani huono multitaskaamisessa. Nukuttiin ja syötiin loppuyö sohvalla pojan kanssa, kiukutti joka kerta kun heräsin. Kiukutti vielä aamullakin ja kiukuttaa edelleen.

Eniten kiukuttaa, että toisella meistä on mahdollisuus todeta, että nyt ei viitsitytä, kun on lapsen hoidosta kyse. Toisella ei. En tiedä miten tän saisi miehelle menemään perille. Että onhan se hienoa, että hän luottaa täysin mun kykyyn hoitaa lapsi, mutta että tää lopullisen vastuun kanto on välillä vähän raskasta. Pitäisi vaan joku arkiaamu lykätä syötetty vauva miehen syliin ja poistua saavuttamattomiin ennalta arvaamattomaksi ajaksi. Valkeniskohan?