Nyt on kuulkaa kevään ensi merkkejä ilmassa niin että kohina käy.

Ekana, lapsen selvittyä flunssasta vietimme pari päivää mukavaa elämää. Ja sitten mä sairastuin. Ehkä samaan, ehkä eriin, mutta lapsi ei ole ottanut uutta kierrosta. Se on hyvä se. Koska tällain tässä flunssassa riekkuvana paskamutsina oon esim. antanut lapsen leikkiä johdoilla, kun en vaan jaksanut mennä irrottamaan sitä niistä. Epäilen, että lapsen ensimmäinen fraasi saattaa myös olla: "Ei hätää, äiti vaan niistää taas." Kolme aamua olen tässä aloitellut hiiiitaaaaastiiiiii puolen tunnin erorituaalilla, jonka päämääränä on ollut irrottautua torso-osion kellanvihreistä takiaisista. Epäonnistuminen joka kerta.

Tänään sentään kuulostan seksikkäästi just siltä, että sammuin eilen illalla sohvalle ysin pintaan. Hyvät bileet, en muista mitään. Paitsi nousin ryhdikkäästi aamukahdelta tulppaamaan Pulun tutilla. Mutta muuten en muista mitään. Mies vakuuttaa heränneensä Pulun kanssa aamuviideltä, mutta Pulu ei puhu ja muuta todistusaineistoa ei ole. Kuivunut puurolautanen keittiön pöydällä yrittää kyllä kovasti vihjailla jotain. En kuule mitään, koska molemminpuolinen korvatulehdus.

Toinen kevään varma merkki on konttaraisten muutto. Meillekin on muuttanut yksi. Se yrittää tosin naamioitua hylkeeksi aina kun on kiire johdoille, mutta noin muuten se konttailee yltympäriinsä. Ja nouseilee (onx tää sana? nyt on.) vaikka keskellä mattoa, mutta mieluiten esim. syöttötuolissa, jossa nouseilu onkin aika uskalikkojen hommaa. Toinen kiva nouseilu- ja konttausorsi on hoitopöytä, jonka voi kohta muuttaa takaisin lipastoksi. Kert ei äitivanhan sydän kestä tällaista poukkoamista. Tai hermot.

Eilisen päivän selvisin hoitoapuavusteisesti. Tänään on vuorossa mummi, joka on parhaillaan kyläilemässä konttaraisen kanssa uusilla mittailumailla. Siis isomummin ja -ukin luona. Siellä sitä onkin lääniä konttailtavaksi ja designklassikkoja noustavaksi. Oujee.

Jospa sitä jaksaisi vaikka... imuroida.