Tämä kotiäitiyshommeli on täynnä kaikenlaisia omituisia paradokseja, joista vähiten omituisimpia ei suinkaan ole se, että jos oot, olet yhteiskunnan varoilla elävä loinen (ja parhaimmillaan lapsi kans), mutta jos et, niin olet lastaan vihaava urakiipijäfeministiepänainen.

Yksi kotiäitiyden omituisimmista piirteistä on, että lapsen kanssa kotona hengaillessa olo on usein yksinäisempi kuin silloin, kun olet kotona yksinään. Koska kotona yksin hengaillessa voi uppoutua tuhtaamaan omiaan tuntikausiksi, mutta lapsen kanssa hengaillessa lapsen tarpeet tulee huomioitua paitsi ensin, myös useasti tunnin sisään. Omiaan ei voi myöskään suunnitella puuhaavansa pitkää aikaa kerralla, ja fiksua onkin puuhata vain asioita, jotka voi kätevästi lopettaa lyhyeen tai jättää kesken. Valitettavasti meikäläisen kotipuuhaharrastelut eivät oikein nykyinfrastruktuurilla tue keskenjättämisiä, toisin sanoen käsityöharrastukset ovat pääosin tauolla kunnes remppa valmistuu. Samasta syystä oikeaan työhön liittyvät hupisivuhommat myös.

Eli ollaan tilanteessa, jossa on suhteessa paljon luppoaikaa, mutta hyvin lyhyissä pätkissä. Jolloin ehtii ikävystyä ja kaivata Jotain, muttei kuitenkaan ehdi järjestellä sitä Jotain elämäänsä. Jolloin alkaa kaivata seuraa ja kommunikaatiota. Jota ei kuitenkaan ehdi järjestellä, koska lapsi.

Eilen oli äärihupaisaa kun pystyin yhdistelemään hyvän seuran ja harrastelun. Lapsi viihtyi suuren osan ajasta joko safkaamassa tai leikkimatolla, joten kykenin jopa keskittymään sekä seuraan että harrasteluun vähintään 50% huomiolla suuren osan ajasta. Näin se vaan kehitys kehittyy ja äidin mielenterveys pysyy jossain kuosissa. Lisää tämmöisiä päiviä!