Hoidin sitten aloittelevaa tulehdusta puolisen tuntia kuumimmassa siedettävässä suihkussa. Ei vaikutusta.Pumppasin. Ei mainittavaa vaikutusta, mutta ainakin maito oli ihan maitoa vaan, eli vauvalle tarjottavassa kunnossa.

Ja lopussa kiitos ja ylistys pikkuherralle. Jätkä jaksoi juopotella nelisen tuntia lähes yhtäjaksoisesti. Ja katso! Viimeisen puolen tunnin aikana tukosrinkeli alkoi sulaa. Toverikin innostui unentokkurastaan huolimatta imemään oikein pieteetillä, koska masuun valui muutakin kuin maidonhajuista ilmaa.

Oon ehkä maailman paskin mutsi, koska hermo meinasi palaa maratonin aikana ainakin ziljoona kertaa. Ja ehkäpä eniten tuli juurikin pohdittua, millä toveri pikkutoveri saadaan kalautettua unten maille, tai vähintäänkin päästämään tissistä irti ilman lopetusfanfaareja, joista väistämättä tulee aloitusfanfaarit kun eihän sellaista hätää ja murhetta pysty tällain kovaksikeitetty paskamutsikaan kauaa kuuntelemaan. Menee nimittäin kuulo tyystin poikin. Ja sehän ei sovi, sillä kyllä täs kuitenkin tahtoo vielä pystyä esim. miehen kaa taittamaan sanan säilää kaapin paikasta uudessa kämpässä. 

No mutta, lupaan ja vannon, että tästä lähtien yritän pysytellä tällä pitkäpinnaisella polulla. Wörkkii, vaikkei uskois. Menköön vielä kaupanpäällisiksi, että tarkkailen tissejäni tästä lähin esim. aina kun käyn vessassa ja nimenomaan tiehyttukoksen oireita silmällä pitäen. Alan nimittäin epäilemään, että mulla saattaa olla taipumusta tukosteluun. Kiva.

Tällä voi satavarmaan lesota sankariäitikisoissa heti kun koko imetyskeikka alkaa jäädä kaihoisan nostalgian uhriksi. Tosin yksi miehen tädeistä kyseli rintatulehduksestani niin asiantuntevaan sävyyn ja myötätuntoisella otteella, että ilmeisesti ihan kaikesta vauvantuoksuarkeen liittyvästä ei nostalgiaa valtoimenaan kumpuile. Täytynee luottaa siihen, että oon isona(kin) tuhoisan ärsyttävä muija, joka pystyy ihan mihin vaan. Katotaan vaikka.