Viime yön imetysmaratonista päätellen meillä on, kyllä vaan, taas joku tiheän imun kausi. Loppuyöstä en edes vaivautunut nostelemaan pikkujuoppoa takaisin omaan sänkyyn nukkumaan, vaan nukuttiin sitten perhepetimeiningillä koko sakki.

En kyllä ymmärrä, miten joidenkin mielestä perhepedissä on helpointa nukkua. Oon ehkä sit normaalia vainoharhaisempi (ja kukapa ei lapsen parhaaksi olisi?), mutta jos skidi hengaa vuoteen laidan puolella, en saa nukuttua kun pelkään että se tipahtaa lattialle. Ja jos skidi hengaa meidän välissä, pelkään että mies kierähtää vauvan päälle. Se kun on niin lahjakas nukkuja, että sille tulee aina aamulla yllätyksenä, että lapsi ylipäänsä aterioi, metelöi, sosialisoi tai vaihdatti vaippojaan yöllä. Vaikka siis olisin yrittänyt parhaani mukaan herätellä. Ja vauva myös.

Jotenkin tää koko äitiyshommeli kristallisoitui tänä aamuna, kun vauva juopotteli rintamuksen puolella ja mies taputteli takamusta. Itse olisin vaan halunnut nukkua. No ehkä tää tästä seuraavan hyvin nukutun yön jälkeen kehittyy taas elämämäisempään suuntaan. Toistaiseksi mennään puoliunessa.

Paitsi tietty pikkusankari, joka on toistaiseksi täysin poissa pelistä kamppailtuaan urheasti tissien kanssa koko yön. Spädäng! Ka-boom! Slurpslurp vääh röyh! Rrröyh!