Tässä äitiyspuuhastelussa on monia raskaushommailua kivempiä piirteitä. Valitettavasti yksi raskausajan jälkeenkin pysynyt ominaisuus on satunnainen arvaamattomuus.

Esimerkiksi edellispäivänä suunnittelin tekeväni vaikka ja mitä, etenkin sinä aikana kun mies suunnitteli käväisevänsä vauvan kaa jossain. Olisin tiennyt missä, jos olisin väsymykseltäni jaksanut kuunnella muutakin kuin sen kohdan, jossa minulle luvattiin parisen tuntia vauvatonta elämää. Hei, kun kapasiteettia on vähän, se pitää kohdistaa olennaiseen.

Vaikka ja mitä ei missään vaiheessa tapahtunut. Käytin vapaa-aikani tasan tarkkaan nukkumiseen. Ja nukutti muuten hyvin ekan kerran vauvan syntymän jälkeen.

Ja sitten alkoi seuraava tiheän ja hartaan imun kausi. Eli nukkuma tuli varsin tarpeeseen. Oon salaa selvännäkijä. Mutta tää ei varsin lohduta tässä vaiheessa kun vaikka ja mitä on edelleen levällään.

No, ajattelin sitten tänään suoritella vaikka ja mitä miehen suorittaessa jotain (mitä?) vauvan kanssa. Paitsi kaukonäköisenä suunnittelin jo suunnitelmavaiheessa, että ekana nukun väsymykset pois ja vasta sitten suoritan vaikka ja mitä. Paitsi että nyt sit heräsin ennen kuin mies ja vauva ovat hengissä takaisin jostain (mistä?), enkä oikein osaa ajatella muuta, kuin että mies ja vauva ovat hukassa jossain (missä?) ja missähän kunnossa ne ovat siellä. Hoidan hukka-ahdistusta en suinkaan suorittamalla vaikka ja mitä, vaan tuijottamalla puhelinta. En kehtaa soitella perään, joten yritän psyykata puhelinta soimaan minun perääni. Ei soi.

Vaikka ja minkä suorittamisen sijaan olen myös onnistunut syöttämään vaihteeksi itseni, laittamaan pyykit narulle ja selvittämään rintapumpun modus operandin. Ensimmäinen on varmaan hyväksi minulle, koska sokeripäissään on ahdistuskin kevyempää. Jälkimmäiset ovat hyväksi kaikille, jos kaikki ovat vielä hengissä.

En soita. En.