Suunnittelin eilen iltapuuhiksi jotain niinkin ihqua kuin nukkuminen. No todella. Pulu veti iltashöyt 19.30-23.00. Ja oli muuten äänekkäät kalaasit. Kytättiin miehen kanssa vuorotellen mitään merkkiä väsymisestä, ja heti kun nyrkit löysivät simmuihin, niin yritettiin tyrkätä lasta unen maille.

Mutta se mihinkään pudonnut. Ei iltasadulla, ei viereen nukuttamalla, ei tassuttelulla, ei maidolla, eikä väsyksiin leikittämällä. Kun se viimein putos, niin heräilin sen kanssa parhaimmillaan parinkymmenen (20) minsan välein läpi yön. Eikä Pulu nukkunut omassa sängyssä sekuntiakaan, niin että mulla on sekä selkä että hartiat aivan jumissa. Onneksi ei ole uusia rokotuksia tiedossa pariin kuukauteen, tätä ei kyllä viikottain kestäisi millään.

Ja kiitos ja ylistys maailmankaikkeudelle ja painovoimalle ja atomeille, että mulle on sattunut maailman sympaattisin anoppi, joka pääsi tänään hoitelemaan muksua. (Jota ei ole myöskään nukuttanut yhtään koko aamuna, toim. huom.) Harvoin on sellaisia hetkiä, että ei tiedä onko sitä vähemmän oikealla paikallaan maailmassa lasta hoitamassa noin henkiseltä tai fyysiseltä kannalta, mutta tänä aamuna oli kyllä niin epästabiili fiilis, että vessaan löysi itku kurkussa seinistä tukea ottaen.

Että jospa vaikka aloiteltaisi se unikoulu tänä yönä. On sopivasti viikonloppukin. Lapsi lähti auringonpaisteeseen nukkumaan, mutta meikä vetää sälekaihtimet alas ja nukkuu koko sängyn leveydeltä. Oi autuus.