Nyt kyllä alkaa huolestuttavasti näyttää siltä, että meikäläisen äitiysblogailu on yhä friikimpää ja friikimpää. Kanssaäidit tapaavat lopettaa blogaamisen, koska lapsi tärkeintä, ei aikaa tai kiinnostusta. 

Näin puolenyön pahemmalla puolella yösyötöstä yliväsyneenä ja ylikierroksillahan sitä onkin parasta oksentaa ajatuksensa suoraan intternetsiin. Mutta jos kaikki intterwebin tyypit hiljentyisivät silloin kun on fiksuinta, ja muutenkin sitäpaitsi pitäisi nukkua, että jaksaa seuraavana päivänä, eikä tarvi taas hävetä, niin koko innteravaruus häviäisi, ja missä me sitten roikuttaisiin, kun ei aina jaksa telkkaakaan katsoa.

Niin että haluan nyt näillä sanoin tehdä tiettäväksi, että meikäläinen aikoo jatkaa tätä lähes päivittäistä tyhjänjauhamista juuri niin kauan kuin huvittaa. Tähän on monia syitä, jotka aion eritellä seuraavaan vapaamuotoiseen kertomukseen.

1) Jos en valita blogissa, valitan elävässä elämässä. Ja elävässä elämässä ei sitä omaa narinaansa jaksa kauaa kuunnella. Mutta jos ei jaksa narista, niin narina kasautuu ja elämä hukkaantuu hälinä-äänten alle.

2) Tällain puolivillaisena yleisen raportointialan kuutamoremppaäijänä on hyvä pitää päivittäistä kirjoittamistaitoa yllä. On sitten helpompi vääntää tikusta asiaa myös vanhempainloman ja hoitovapaan jälkeen.

3) Blogaaminen on hyvä tapa alistua ajatukseen, että vaikka yhden pienen Pulun napa on maailman söppeleinhöppeleinnöppelein, niin mulle ihmisenä toi oma napa on kuitenkin lähinnä omaa napaa ja kaikista maailman äitiyslegendoista ja raskausarvista huolimatta sitäkin pitää huoltaa päivittäin. Tai ei pitkässä juoksussa tossu kulje lennokkaasti auringonlaskuun.

4) Jonain päivänä tämä blogi tulee todella tarpeeseen. Onko se sitten se päivä, kun Pulu hokaa 15-vuotiaana (tai 13-vuotiaana, jos tulee äitiinsä), että sen vanhemmat ei rakasta sitä, ja muutenkin ihan sama eikä kiinnosta, ja sitäpaitsi sä et voi ymmärtää miltä musta tuntuu. Vai se päivä, jolloin minä itse henkilökohtaisesti koen, että en pysty tähän (valitse, mihin?). Ja sitten hän voi/minä voin lukea tästä blogista, että hemmetti, tällaisestakin mankelista tulin ulos, ja ihan vaan lapseni parhaaksi niin että miksi sitä ei vielä kerran voisi vetää syvään henkeä ja sinnitellä eteenpäin, kunnes tuuli kääntyy taas.

(Ja en ois muuten tullut, jos en olisi rakastanut.)

5) Sitäpaitsi mä tykkään ajatella olevani sillain altruistinen, että innernet ei ainakaan mun takia kaadu tyhjyyteen. Tai banaanisoseohjeiden puutteeseen.

Voisin myös väittää suurimman feministisen ja performanssitaiteellisen saavutukseni olevan toi äitimyytin dekonstruktointi sikäli kun siihen yksittäinen elämäntaiteilija kykenee, mutta se olisi toivottavasti valehtelua. Koska em. purkaminen tapahtui pääasiassa perskohtaisen kiukuttelun sivutoimintona ja sitäpaitsi toivon suurimman feministisen saavutuksen olevan jossain tulevaisuudessa saatuani kasvatettua täyspäisen lapsen (lapsia) ja navan (oman).

Summa summarum (osaan ulkomaankieltäkin!). Aivan eniten haluaisin kiittää kaikkia lukijoita, ja eritoten kaikkia kommentoijia, jotka ovat piristäneet ja parantaneet kirjoituksiani ottamalla osaa niissä esitettyyn dokudraamaan. Itselleni mä tätä rapoa edelleen pukkaan, koska oma napa ja näin (kyl te tiedätte), mutta onhan tää paljon hauskempaa ja antoisampaa tällä tavalla virtuaalikommunikatiivisesti kuin ihan yksin.