Aika tasan tarkkaan vuosi sitten tähän aikaan oli sunnuntai. Sellainen ehkä elämäni ahistavin sunnuntai, jolloin ajatukset kiersivät pääasiassa oman napani ympärillä ja menivät näin: "No mutta mitä jos ne ei käynnistä sitä huomenna? Mää kuolen. Tai tapan. Tai kuolen. Tai tapan. Tuu jo. Oliks toi supistus? Nyt saa tulla! Tai kuolen. Tai tapan. Oooh, taas meni minuutti. jnejnjejne".

Luulisin. En ole tarkistanut raskausblogistani, mutta koska tätä meisinkiä oli ehditty tässä vaiheessa ylläpitää noin kaksi (2) kuukautta, joista viimeiset kaksi (2) viikkoa rv 40+, niin yleistunnelma on tässä kuvauksessa tavoitettu vähintään auttavasti.

Synnytyksestäkin muistan vielä jotain. Tuijoteltiin käyrää salissa, että kato, taas tuli supistus. Ja oho, ton ei varmaan kuulu mennä tolleen, pitäiskö painaa tota punaista nappia. Ettei nyt turhaan kutsuta kätilöä paikalle. Ja sit niitä tätejä tulikin jo aikamoinen lauma ja lähdettiin kiireelliseen keisarinleikkaukseen. Mulle tää näytti lähinnä siltä, että ystävällisistä vihreistä ja auringonkukkakaakeleista siirryttiin kirkkaiden valojen kautta vaaleansinisiin, sit piti vielä kerran kääntyä kyljelle ja mies juoksee pitelemään kädestä. Joku kysyi että tuntuuks tää. Olin, että mikä? Sit mun maha vähän hytkyi, ja 20.46 yksi pienen pieni (n. 3,5 kg) poika veti atmosfääriä ekan kerran. Ilmoitti kans, et no nyt vedin henkeen, aika hävytöntä.

Mies meni pojan kanssa ja itse jäin ommeltavaksi. Pahinta oli kuitenkin heräillä heräämössä ilman lasta. Siis überpahinta ikinä. Eikä ne hoitajat oikein osanneet sanoa mitään, mies oli komennettu kotiin nukkumaan puolen yön aikoihin, mutta tuli kuitenkin näyttämään mulle kuvia kamerasta ennen kotiinlähtöä. Yön vaan itkin, kun oli vauvaa ikävä. Hoitaja käski nukkumaan, kun ei sieltä kukaan tuo kuitenkaan sitä vauvaa mulle. Tää luonnollisesti avasi hanat vielä pahemmin, etenkin kun yksi toinen äiti sai skidinsä viereen aamuyöstä. Et ei tullut kovasti nukuttua.

Aamulla yritin syödä ja olla tosi reipas, kyselin lapsesta ja aamuhoitaja soitti osastolle, että tuokaa näyttämään. Ja sain oman lapsen ensimmäistä kertaa omaan syliin. Sen jälkeen vielä uhkailtiin, että olin niin heikossa hapessa, että joudun lapsen kanssa eri osastolle. Mutta ylilääkäri armahti, ja sanoi että nopeammin tää tästä toipuu, jos laitetaan lapsen kanssa samalle. Ja sinne sitten päästiin aamukympiltä.

Sen jälkeen meidän yhteiselo onkin ollut paljon kevyempää. Vaikka on valvottu öisin ja päivisin ja jaksettu vähän huonosti puolin ja toisin aina välillä. Niin kuin joku lapsekas kaveri lupasi aika alkumetreillä, tää on kyllä jatkuvasti helpottunut tämä perhe-elämä. Etenkin nyt kun ei tarvitse nousta kuin vähän paijaamaan ja tutittamaan öisin.

Mielenkiinnolla odottelemme, miten elämäkästä tämä Puluiluelämä seuraavan vuoden aikana on. Tänään käytiin ekan kerran syömässä hiekkaa, soraa ja käpyjä lähihiekkiksillä, jotka ovat vihdoin kuivuneet (äiti sai jätskiä hiekan sijaan, kun ei oikein tuntunut maistuvan nuo luonnonantimet).

Tänään ohjelmassa vielä vähän huonekalujen kokoamista, lattian pesua ja yhden voileipäkakun vääntäminen, huomenna pyykätään oikein pyykkituvassa ja laitetaan kakku. Ensi vuonna onkin haastavampaa, kun työpäivän aikana tehdään oikeita töitä, joten pitää nyt nauttia tästä kun vielä voi. Ajattelin vähintään puolille öin nauttia...