Pulusta on sukeutumassa varsinainen kotikoomikko.

Esimerkiksi edellispäivänä lapsi paukutti syöttötuolin (käytettynä saatu ikealainen) pöytää aamupaahtoleipää odotellessaan. Totesin (ennen aamun ensimmäistä teekupillista) jotakuinkin näin "Kultapieni, älä paukuta niin kovaa, äitin päähän alkaa sattua toi meteli." Pulu meni muikean näköiseksi, ja alkoi naputella sormenpäillä ihan hiljaa. Räjähdin nauramaan ja Pulu räjähti nauramaan ja isi heräsi siihen metakkaan. Mutta ei se ollut kerrottuna oikein sama. Tai ainakaan isi ei ihan hiffannut.

Tänään puolestaan Pulu söi päärynäsosetta iltapalaksi (huom. paahtoleivän ja banaanin kyytipojaksi) ja aivasti suu täynnä. Jolloin päärynäsose purkautui pääasiassa minun paidalleni ja naamalleni. Pulu räjähti nauramaan. Naurun paikalle hälyyttämää isiä nauratti myös aika lailla.

Yhdessä nauraminen, erityisesti ruokapöytäkeskustelun aikana on Pulusta suunnattoman hauskaa. Pulu vaikka tekonauraa, jos mitään sen hauskempaa ei ole tapahtumassa. Anopin mielestä saamme syyttää ihan itsejämme. Kuulemma periytyvää on se, vähintään sosiaalisesti, jos ei geneettisesti. Koska minulla ja miehelläni on varsin omalaatuinen huumorintaju, tämä periytymä mahtaa viedä Pulun sosiaaliseen perikatoon viimeistään ala-asteella. Jos emme tule muuttaneeksi Britteihin tmv. 

Tim Minchin: Rock'n'roll nerd