Poikakultanihan oppi sanomaan "äiti" jo ajat sitten. Tässä parin viime päivän sisään hän on oppinut vaatimaan. Kovaa ja korkealta. Melko lailla jatkuvasti hereillä ollessaan.

Syytän tästä mallioppimista. Tarhassa on isommat opettaneet. Siellä kun on ne pari skidiä, joilla on sama virsi päällä aina kun siellä päin pyörähdän.

Ei vais. Pululla on vissiin joku läheisyydenkaipuukausi meneillään yhtä aikaa aloittelevan uhmaiän kanssa. Oman tahdon löytyminen ottaa koville. Miltäs itestäs tuntuisi, jos olisi kamala jano, muttet yhtään tahdo maitoa? Tai jos haluisit jo mennä, mutta kengät ne vaan nakottaa eteisen lattialla? Jos on kauhea nälkä, mutta ruoka kuhnailee vielä mikrossa? Tai joku on taas mennyt kakkimaan sun vaippaan?

Eikä sanavarastoa olisi kertynyt vielä kovin paljon, mutta jotenkin sulla olisi täysi luottamus siihen, että "täiti", tai viime hädässä "sisi" skulaa nää jutut oikealle tolalle alta aikayksikön.

Saas nähdä kauan tuota luottamusta kestää. Oeoe, se on kamalaa kyllä tämä ihmiseksi kasvaminen.