Heikot ne sortuu elon tiellä, ja meikäläisen polku otti tänään pienimuotoisen mutavyöryn. Ei varmaan tarvi mainita, että olemme palanneet yösyöminkirutiiniin ennen unikoulua, eli puoliltaöin, aamukolmelta ja puoli kuudelta on tässä torpassa maitoaika?

Eikä siihen päälle tarvitse ehkä lisätä, että mitähän tässä tuli ronkittua ulos sairaan kipeestä mistä sinne kakkosyösyötölle asti eilissäiltana? Ja kenen faija ei jaksanut nousta aamusyötön jälkeen viihdyttämään aamuintoista jälkikasvuaan?

Summa summarum, en ole ollut näin uupunut sitten synnytyksen jälkeen. Pääsin jatkamaan yöunia aamukasilta, jatkuivat puolille päivin. Sen jälkeen zombailin pystyssä jopa yhden kauppareissun, kunnes kaaduin sänkyyn kolmelta ja heräsin puoli kuudelta. Ja jos valvon yli kymmeneen tänä iltana, niin oon vetänyt itseltänikin salaa amfetamiinia.

Ja sanomattakin selvää varmasti on, että tässä tilassa ns. terveellinen ruoka on ollut aika viimeisenä mielessä, ja päivä on vedetty läpi sipsipussilla ja suklaalla. Joten jos huomisaamu on yhtään vähemmän haastava, niin en todella voi kiitellä itseäni, vaan jotain kosmista energiapiikkiä.

Lapsi sentään kuukahti omaan sänkyyn ihan itsekseen. Kun hän vaan alkaisi tehdä sitä samaa keskellä yötä, niin tässä voisi herätä henkiin heti ensi vuoden puolella.

Mutta nyt jos reippailisin suuhuni jotain proteiinillista ja ehkäpä vähän särkylääkettä ja monivitamiineja. Epäilen nimittäin, että huomenna on päivä taas. Ja seuraavaksi koittaa yö. Joka olisi miehen nakki hoitaa, mutta koska hän on puoli tuntia myöhässä pikkujouluista paluun suhteen... Tässä on aika hilkulla, etten rupea sittenkin marttyyriäidiksi.