Sektiohaavan jälkeen seuraavaksi vihollisinta koko raskaudenjälkeisessä elämässä on rintatiehyttukos. Ihan saletisti.

Ensin oikealla, sitten uudestaan oikealla ja eilen vasemmalla. Alkoi vielä heti aamusta, niin että koko päivän oli pakko vaan yrittää jotenkin kestää, ennen kuin mies tuli kotiin ja itkuisen vauvan sai heitettyä sen syliin. Fiilis oli vähän kuin joku olisi pursottanut puolisenkymmentä annosta betonikuutioita tissiin. Iltapäivästä en pystynyt edes pitämään vauvaa sylissä kun sattui niin perusteellisesti. Itkeskeltiin siinä sitten molemmat aika huolella.

Ilta menikin sitten hieroskellessa, sivellessä, parkuessa, lämpimillä kääreillä painellessa, itkeskellessä, pumpatessa, syöttäessä, hieroskellessa, itkeskellessä, pumpatessa... Useamman tunnin työn tuloksena oli noin kymmenen milliä pumpattua maitoa, korvikkeella ruokittu lapsi ja hermoromahduksen partaalla oleva mutsi. Mutta tissi oli sen verran laantunut, että pystyin kuitenkin nukahtamaan.

Ja aamulla ollaan ihan suht fine. Onneksi. Ja villatakissa vaikka koko loppukesä, ettei tarvi enää tukostella.