Oon ehkä joskus aiemminkin väittänyt olevani väsynyt ja nyt oon taas. Kuka olisi uskonut?

Tänään kävin puhumassa läpiä päähäni epävirallisessa työtapaamishässäkässä. Vauvan kanssa. Kyllä vaan. Onneksi osallistujat olivat kaikki naisia, jotka ymmärsivät, että lastenhoidon järjestäminen melkein yksikuukautiselle vaatii joskus enemmän pyrkimistä kuin sen roudaaminen messissä. Lapsi käyttäytyi onneksi mallikelpoisesti ja nukkui koko session ajan tai mussutti tissiä.

Sen sijaan junamatka kotiin oli murhaa ja kuolemaa. Yritetään bussilla ensi kerralla.

Kotiin päästyä revin alas useamman neliön nelikerroksista vuosikertatapettia. Siis noin neljänkymmenen vuoden tapetit. Miten yhdessä kämpässä onkin voinut asua päälle pääksytysten toinen toistaan tyylitajuttomampia ihmisiä? Ja tämä sillä aikaa kun mies yritti nukuttaa lasta. Joka oli innostunut murhasta ja kuolemasta siihen malliin, että suostui taintumaan noin viisi minuuttia sitten. Siihen mennessä ei ollutkaan hyssytelty kuin vasta viitisen tuntia. Ruokataukoja tietty välissä.

Mäkin varmaan oikeasti nukahdin samoihin aikoihin, en vaan väsymykseltäni huomannut. Tai selkäkivuilta. Mutta lapsi on terve ja voi hyvin, sekä nukkuu juuri nyt, joten hätäkös tässä.