Pulu-parka. Sillä on ääni ihan käheänä, paitsi milloin on poissa. Tai rohisee. Vähänkö on kuulkaa omituista, kun perheen nelikuukautisella on matalin ääni.

Kauheen kurjaa kun koko ajan sydäntä vääntää toisen hengitystä kuunnellessa. Itkut pitää osata ennakoida, koska itkiessä koko hengityshomma menee ihan tärviölle ja alkaa yskimys. Se on vaan se ennakointi normaalia vaikeampaa, kun toisella ei ääni kulje välillä laisinkaan. Et aika paljon ollaan toisiamme tuijoteltu viimeiset pari päivää.

Onneksi mulla ei ole mitenkään erityisen paha flunssa, korvia ja kurkkua kutittelee satunnaisesti ja nenä vuotaa. Muuten voisi olla tää hoiteluhomma aika haastavaa. Nyt on haastavinta lähinnä käsivarsissa ja selässä, kun toisen henki kulkee parhaiten sylissä istuen tai olkapäällä hengaillen. Eikä Pulun nukkumisesta oikein tahdo tulla mitään, ellei ole tissi suussa. Mikä puolestaan johtaa suoraan siihen, että meikä nukkuu kyljellään sen minkä saa nukuttua. Oon hypännyt aika kivasti eteenpäin nykyisessä Neal Stephensonissani ("The System of the World", parempi kuin Barock Cyclen yköstuhatsivuinen, mutta huonompi kuin kakkonen).

Kävinkin miehen kotiuduttua puolen tunnin reippaalla kävelylenkillä pururadan metikössä ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni, kun oli pakko saada selkää vähän oikenemaan. Ja kyllä helpotti! Niin että ihan surkeassa tilassa ei vielä olla. Pitänee yrittää tehdä tästä oikein päivittäinen traditio, tekisi varmaan eetvarttia ihan yleisestikin.

Huomenna on luvassa lastenlääkäritädillä vierailu, jos tää lieväksi kurkunpääntulehdukseksi puhelimessa diagnosoitu surku ei tokene.