Käväisin tänään vierailulla paikallisessa lastentarhassa, eli niin kutsutussa päiväkodissa. Se eroaa paikallisesta eläintarhasta esimerkiksi siinä, että uhrit asiakkaat lukitaan sinne vastoin heidän tahtoaan vain päiväksi. Tai siis, itse asiassa niitä ei suostuta pitämään siellä kuin korkeintaan aamuseiskasta iltaviiteen. Notta se siitä suunnitelmasta sitten.

Pulu jäi kotiin hengailemaan kummitädin kanssa vierailun ajaksi. Koska eihän villieläimillekään kerrota etukäteen, että tarhaan sulkeminen odottaa ihan seuraavan nukutuspiikin jäliltä. Koska vierailu osui hankalasti Pulun oletettujen päiväunien aikaan, ja piinkovasta kolmannen asteen kuulustelusta ei olisi tullut mitään kärisevä Pulu kainalossa. Päiväkodissa toki valehtelin, että sairaana poikaparka, en halunnut tuoda tartuttamaan. Ja kyselin kyselemästä päästyäni.

Mutta valitettavasti en saanut niitä tarhaajia lankaan. Tädit vaikuttivat kivoilta, tarhassa voidaan myös käyttää kestiksiä, lakanat pestään alakerran pesulassa, ruokapöydässä saa syödä just niin pitkään kuin huvittaa ja informaatio kulkee kotiin jouhevasti, päivittäin ja tarvittaessa jopa välittömästi ilmojen halki. Paikallinen päiväkodinjohtajatar suosii lapsilähtöistä kasvatusta. Ja paikalliset tarhakkeetkin vaikuttivat tyytyväisiltä ja puuhakkailta, ei ollenkaan masentuneilta tai stressaantuneilta. Niitä oli tosin välittömästi etukäteen lahjottu ja hyvitelty laskiaispullilla ja ksylitolpastilleilla, joten...

Kauhean positiivinen kuva mulle tästä lastentarhauksesta jäi. Epäilemättä tämä on nyt taas yksi niitä asioita, jotka tehdään muka lasten parhaaksi, vaikka oikeasti äidillä kiiluu vain eläkepotin kasvattaminen itsekkäissä silmissään. Ja työpaikkaromanssi, avioero, elatusmaksut ja etelänlomat. (Ei välttämättä tässä järjestyksessä.)

Mutta sen verran realisti kuitenkin olen että jokaista hoitomaksua kohden lupaan laittaa sopivan summan Pulun terapiarahastoon. Ettei tarvi kuunnella niitä jälkipuheita sitten parinkymmenen vuoden päästä, vaan voi senkin osan lapsen hoitoa jättää osaavien ammattilaisten haltuun.

Nyt täytyy vain toivoa, ettei tarhantädeille jäänyt nimi ja naama mieleen, tai meidän poika ei tässä kaupungissa pääse yhteenkään päiväkotiin, -kerhoon, tai muuhunkaan -hoitoon. Ja vähän kyllä tunkee pala kurkkuun, kun mun pieni on jo niin iso.