Tää on nyt sitten tässä. Ilmeisesti henkilökohtainen evoluutioni on päättänyt, että noin 10 kk kypsässä iässä jälkikasvuni on valmis pitämään itse itsestään huolta. Raskausaikana grafiitinkoviksi raatelukynsiksi kasvaneet ulokkeeni nimittäin alkoivat viime viikolla liuskottua ja taipuilla ja taittua ja repeillä. Niin että nyt sitten lähtivät ne ajasta ikuisuuteen ja meikä pärjää tästä eteenpäin löppönysillä. Positiivista tässä on se, että kynnet eivät enää naksu oudosti näppäimistöllä. Eikä niiden alle kerry päivän mittaan mysteerikakkaa. Ja normikakkaa.

Mitäs muuta tässä 10 kk synnytyksestä? No kakkoskuukautiset ovat vähentäneet maidontuloa entisestään. Eli aamumaidon lisukkeeksi tarjotaan korviketta. Ilta- ja yömaito ovat taas ohjelmassa Pulun flunssan jäljiltä. 

Ja vatsalihakset ovat alkaneet toimia aika normaalisti. Tai ovat edes olemassa. Treenausta vaan kehiin.

Alavatsaan on alkanut tunto palautua. Toisin sanoen, välillä kutittaa, pistelee ja kihelmöi.

Ja otsaa kehystämään on kehittynyt sellainen kolmen sentin siilitukka. Tervetuloa takaisin, -80-luku.