Kaikilla vanhemmilla on maailman kaunein/komein ja hienoin lapsi, jonka naamavärkki on kasattu kuin tilkkutäkki kaikkien mahdollisten sukulaisten kasvonosakollaasiksi. Meidän versiolla on isoisän leuka, äidin nenä (valitettavasti), isän silmät ja kulmakarvat, kädet, jalat ja pää. Lopuista ei osaa vielä sanoa. Värityskin sopii hyvin vanhempien väritykseen, niin että omaksi tunnistetaan vaikka kokonaisesta kakaralaumasta. Ja on sitäpaitsi trendikkään harmonista perhepotreteissa.

Tässä on kuitenkin pikku hiljaa alkanut ilmetä muustakin käytöksestä, että isäänsä se on hemmetti vie tullut oma on. Vähintään isänsä oma. Ja äidistä ei meikäläisellä ole epäilystäkään.

Esimerkiksi aamulla ei toi syöminen kiinnosta ollenkaan. Tänään sai petkuhuiputettua lapsukaisen vetämään puoli purkillista ruusunmarjavadelmaa jodlaamalla Piippolan vaaria talosta safariin saakka. Onneksi sose loppui ennen kuin vaari muutti toisiin sfääreihin, eikä tarvinnut ottaa ikutursoa tai muita suuria muinaisia vaarille hoideltavaksi. Tällä kertaa. Muutenkin lapsi tahtoo unohtua omiin ajatuksiinsa tai ylipäänsä tuijottamaan tyhjyyteen kesken syömisen, mutta itsehän olen siis kaikin muin tavoin täydellinen.

Lapsella on nukahtamisrituaali, johon liittyy paljon pyöriskelyä (meikä). Lisäksi hän nukkuu juuri niin leveästi kuin ikinä pystyy (mies). Ja mielellään vielä vinottain sängyssä (mies). Herääminen kiukuttaa (mies), paitsi aamuisin (???). Illalla on helppo mennä nukkumaan, jos on riittävän väsyksissä (minä), mutta toisaalta yöllä on hauska valvoa (mies).

Jahas, safka-aika. Ruuan pitää tulla kun on nälkä, tai muuten alkaa kiukuttaa (minä).