Törmäsin yhteen blogikirjoitukseen, jossa otettiin esille koulukiusaaminen. Yksi suurimmista syistä, miksi olen itse halunnut laittaa lapseni nimenomaan päiväkotiin, kauhistelijoiden mielestä isoon ja meluisaan lapsilaumaan, on nimenomaan se, että Pulu oppisi elämään ikätovereidensa kanssa.
Itse nimittäin vietin varhaislapsuuteni varsin idyllisesti perhepäivähoidossa, jossa seuranani oli ikäiseni tyttö, myöhemmin vähän nuorempi poikakin. Ja voi että oli kouluun siirtyminen hankalaa, esikoulusta huolimatta. Mitään akateemista hankaluutta ei ollut, mutta minua kiusattiin koulussa.
Enkä osannut tehdä sille yhtään mitään. Yritin kertoa äidilleni ja opettajalleni. Vastineeksi sain monenlaista ohjetta:
1. "Älä välitä, se poika tykkää sinusta, se ei vaan osaa näyttää sitä muuten."
2. "Älä välitä, se menee ohi itsellään."
3. "Älä välitä, älä anna sen ymmärtää, että välität, niin se menee ohi."
4. "No sillä pojalla on varmaan ongelmia, sitä pitää ymmärtää"
5. "Ole suurempi ihminen, älä välitä pienistä."
6. "Käännä toinenkin poski."
7. "Kantelupukki kaakattaa."
8. "Selvittäkää keskenänne."
9. "En ole huomannut, ei meidän luokassa kiusata ketään."
10. "Muitakin on joskus kiusattu, älä tee kärpäsestä härkästä."
11. "Ketään ei saa kiusata."
Nämä ohjeistukset ovat keskenäänkin ristiriitaisia, mutta lapsen ymmärtämä pääviesti on kuitenkin yhtenäinen. "Älä valita, sinun tunteillasi ei ole väliä, kukaan aikuinen ei auta." Yrittäessäni näitä ideaaleja parhaani mukaan toteuttaa jouduin kärsimään päivittäistä koulukiusausta ekaluokalta yhdeksännelle. Ulospäin ei varmasti näyttänyt tuntuvan missään, sisäpuolella mietin itsemurhaakin päästäkseni tilanteesta jotenkin eteenpäin.
Yhdeksännen luokan keväällä en yhtenä päivänä vaan kertakaikkiaan jaksanut enää. Kiusaajani aloitti välittömästi ensimmäisellä tunnilla ennen aamunavausta. Jokin napsahti päässäni, heitin pulpetin seinään ja totesin, että älä enää ikinä puhu mulle sanaakaan. Tunnin jälkeen kiusaaja tuli pyytämään anteeksi: hän ei ollut kuulemma tajunnut, että pidän kiusaamista minään, koska en koskaan ollut sanonut mitään koko asiasta ja antanut kiusaajan kopsata kotitehtävät yms. Opin sinä päivänä paljon kommunikaatiosta ja itsekunnioituksesta. Sääli, että niitä opetuksia varten oli pitänyt kärsiä liian kauan.
Että sitä minä vaan, että toivon oman lapseni oppivan elämään ikäistensä ihmisten laumassa mahdollisimman nuoresta. Toivon myös, että hän oppisi vanhempiensa ja muiden elämänsä aikuisten avulla kommunikoimaan mahdollisimman monipuolisin keinoin. Ja kokisi, että ympärillä on paljon hänen viestejään kuuntelevia aikuisia.
Toki lasten pitää oppia kestämään pettymyksiä ja kähinöimään keskenäänkin, sehän on ihan selvä. "Lapset ovat lapsia", mutta lapsen asia on hänelle itselleen iso ja tärkeä, eikä hän osaa pelkästään omin neuvoin toimia uusissa tilanteissa, sillä elämänkokemusta puuttuu. Lapsen vuorovaikutustaidot kehittyvät niistä viesteistä, joita aikuiset hänelle antavat ja joita aikuiset häneltä hyväksyvät. Tavanomaisillakin vuorovaikutustaidoilla ryyditettynä pääsee elämässä varsin pitkälle, mikäli ihmisellä on terve itsetunto. Eikä itsetuntoa kehitetä sietämällä kiusaamista, ymmärtämällä kiusaajaa loputtomiin ja asettamalla toisen ihmisen tunteet aina omia tärkeämmiksi. Itsetunto kehitetään sillä, että uskotaan olevamme ihan yhtä arvokkaita kuin kaikki muutkin ihmiset ja toimimalla sen mukaan.
Kommentit