Kuten edellisestä huomaatte, täällä maalla ei edes toimi netti. Tai jos toimii, se on niin hidas, ettei jaksa fiksata niin mitättömiä asioita kuin jäsentelyt. Ja sitäpaitsi, sillä ei ole kohta enää edes väliä! Pääsemme kotiin 10 (10!) päivän päästä. Se on niin vähän, ettei edes ehdi syömään sataa kiloa suklaata enää!

Tää maallaolo on kyllä henkistä kasvua kaikki tyynni. Pojatkin ovat kasvaneet. Ne keksivät tänään nukkua päikkärit eri aikoihin. Mikä tarkoittaa, että hyvästi jää äidin oma aika.

Lisätehostusta henkiseen kasvuun tuo se, että kaikki kriisiytymiset pojat hoitavat edelleen kuitenkin samaan aikaan. Kakkahädät, nälkäkuolemat, pukeutumis- ja riisuuntumisraivarit, übertylsiintymiset, sylinkaipuut ja selittämättömät itkupahastumiset. Toinen heittää tikalla yhden kriisin ja toinen välittömästi apinoi, ei välttämättä samaa kriisiä, mutta jonkin kuitenkin.

Oon edennyt tässä henkisessä kasvussani kuitenkin ällistyttävään kiitollisuuspisteeseen. Siis, kuinka mahtavaa on, että meillä on oman lattian lahoamisesta huolimatta käytössämme sekä katto että lattia. Ja jopa sängyt, jääkaappi ja kaikkee muuta olennaista, jota miljoonilla ihmisillä maailmassa ei ole. Lapset puetaan ihan vaatteisiin, useimmiten jopa puhtaisiin ja riittävän lämpimiin. Paitsi Pulu, joka haluaa traktorit-paidan likaisuusasteesta ja lämpötilasta huolimatta. Mutta siis puhtaus ja lämpimyys olisi mahdollista järjestää, jos lapsi huolisi. Joka aterialle on tarjolla ruokaa (tai Tirpalle maitoa, joten äidillekin on selvästi riittävästi sapuskaa), mikä on myöskin maailman mittakaavassa harvinaista. Miettikää, miltä tuntuisi sanoa nälkäiselle lapselle, että haluaisin kulta antaa sinulle jotain, mutta ei ole. Meidän skidit eivät ole olleet tosissaan nälissään ikinä, eikä niiltä ole tarvinnut kieltää mitään, mitä ne tosissaan kaipaavat.

Kotia ikävöivälle Pulullekin pystyy sanomaan, että kohta kulta muutetaan takaisin kotiin. Ei tarvitse odottaa enää kauan.

Vähänkö sitä elää luksuselämää, oikeesti. Viime yönä tuijotin kuopusta syöttäessä tuikkivaa tähtitaivasta, ja mietin, että elän taatusti elämäni onnellisinta aikaa. Tätä tulee vielä ikävä sit joskus, kun on aikaa nukkua tai harrastaa tai pitää huolta parisuhteesta. Ihan tavallista pikkulapsiperheen kotiäiti-elämää. Pullaa ei paisteta, mutta rakastetaan puolin ja toisin.