Eilen uutisoitiin Kouvolan lapsisurman oikeudenkäynnistä. 1- ja 3-vuotiaat lapsensa surmannut, ilmeisesti käytännössä yksinhuoltajaäiti, oli surman jälkeen laittanut viestiä lasten isälle, "ettei olisi itsestään uskonut, mutta saanpahan viimein nukkua". Lähde: Iltalehti.fi 19.4.2012 klo 13.54.

Lapsensurmauutinen on aina järkyttävä, etenkin näin kun voisi itse kuvitella itsensä äidin asemaan. Samaa ajatusta pyörittelin itse niin miljoona kertaa: jos vain saisi nukkua, edes kerran viikossa.

Sitä ei uskokaan, miten tärkeää uni on, ennen kuin elämään tulee joku ihminen, joka varastaa unen. Pulun öiset heräilyt johtuivat ensimmäisen vuoden ajan refluksista, mutta kidutustahan se oli. Eikä ollut lopulta enää helppoa jaksaa ymmärtää pienen hätää ja nukkumattomuutta, kun oli itse unen puutteesta täysin sekaisin. Lapsen hoiti mekaansesti, ei ollut paukkuja enempään. Sitä yritti olla ajattelematta mitään, ettei olisi ajatellut jotain pahaa. Yöt olivat pahimpia, pimeitä, yksinäisiä ja toivottomia. Olisin varmaan saanut diagnoosiksi vakavan masennuksen, jos olisin käynyt lääkärillä. En käynyt, koska olen sairastanut masennuksen aiemmin. Kun ei tuntunut masentuneelta, sairaan väsyneeltä vaan.

Puolen vuoden jälkeen meni päiväkausia, jolloin en pystynyt muistamaan arkielämän sanoja, saati sitten muodostamaan lauseita, koska olin niin väsynyt yöheräämisiin, yösyöttöihin, yöhyssyttelyihin, öisiin pukluisten potkareiden ja vaipanvaihtamisiin sekä lakanoiden vaihtoihin. Muistan useampaan otteeseen huutaneeni miehelle, että heitän Pulun parvekkeelta hankeen, jos en saa nukkua.

En heittänyt. En edes roikottanut parvekkeelta popin kuninkaan tapaan. Mutta huutaminen ja uhkailu toimi tapana purkaa ahdistusta ja saada tukea lapsen hoidossa tilanteessa, jossa toinen vanhempi ei pienestä vihjeestä tajunnut, missä mennään. Ahdistuksen purkaminen oli mielettömän tärkeää, samalla lähti aina iso kasa syyllisyyttä ja häpeää omasta huonoudesta äitinä. Tunnepaineen keventyminen helpotti myös nukkumista, silloin kun sai nukkua.

Isäkuukauden aikana sain nukkua, koska miehen ei tarvinnut töiden takia saada nukkua öitä läpeensä. Mies tajusi oman kokemuksen kautta, miksi yövalvomisen takia voidaan mennä jaksamisen äärirajoilla, ja alkoi ottaa enemmän vastuuta Pulun öistä töistä huolimatta. Elämässä alkoi pikku hiljaa olla muutakin kuin loputonta väsymystä.

Mutta mitä jos mies olisi lähtenyt lätkimään ja olisin jäänyt yksin lapsen kanssa? Ei olisi edes ollut ketään, jolle purkaa ahdistusta silloin kun oli pakko. Ei ketään jakamassa hoitotaakkaa edes iltaisin tai viikonloppuisin. Kuinka paljon niitä paineita olisi lopulta kestänyt?

Onneksi ei ole tarvinnut testata. Jos tämä seuraava lapsi on uneton, tätä "elämänvaihetta" saattaa helpottaa kokemus siitä, että edellinenkin oppi nukkumaan sitten lopulta. Ja selvittiin hengissä kaikki, kaikesta huolimatta. Toivon silti, ettei meille osu kahta nukkuvaivaista lasta.