Pulu vastustaa nukkumista jälleen. Joka solullaan. Kolmatta vuorokautta. Niin että ei tässä vielä erityisen tuskallista elo ole. Mutta alan vähän kyllästyä tähän nukuttamisrumbaan. Mukaanlukien myös ne kaikki yönukuttamiset, jotka päätyvät yleensä viimeistään puolen yön tienoilla siihen, että potkin miehen sohvalle nukkumaan, jotta voin lykätä lapsen keskelle parisänkyä ja nukkua itse epämukavasti jommalla kummalla puolella. Ja päivänukuttamiset tietty samalla kaavalla, koska kukas sitä omassa sängyssä nukkuisi.

Eilen huomasi taas, että sosiaalisuus on ihmisen oikein ratkaisu. Olin puoli päivää ihan hyvällä tuulella, ennen kuin väsy iski. Sitten leivottiin jouluksi. Ja meillä ei käynyt tänäänkään tonttu eikä joulupukki kurkkimassa ikkunoista, vaan urheiluhieroja olohuoneessa. En vieläkään ihan voimissain ole, mutta aika rela meininki kuitenkin, pää kääntyy ja selkä liikkuu taas.

Ja tästä ei kun filosofian pariin. Nimittäin tulinpa tänään miettineeksi sellaista, että tässä äitiyspuuhastellessa on kyllä maailman helpointa yksi asia, ja se on itsearvostuksen totaalinen lopahtaminen. Väsymys on yksi tekijä, toinen on se kun toisia äitejä näkee liikkeellä lähes ainoastaan silloin, kun he ovat jaksaneet lähteä liikkeelle. Minkä automaattisesti olettaa tapahtuvan jotenkin automaattisesti kaikille muille, ja itse olevansa se ainoa luuseri, joka joutuu taistelemaan jaksamisensa kanssa. Kolmas on se, että omat äitiystoimet muotoutuvat itselle tosi nopeasti arkikauraksi, joka jää kyllä tasan pakettiin lillumaan siinä vaiheessa kuin kaikki imaginääristen täydellisten äitien keksit on jo paistettu, kuorrutettu ja strösselöity. Neljäs on se, että itselle ja oman pään ylläpitoon on äitiysaikana tuhollisen paljon vähemmän aikaa kuin aiemmin, ja sekin vähä mikä on, helposti häviää tekemättömien kotitöiden ja artesaanilahjapakettien paketoinnin jalkoihin. Että missäs vaiheessa sitä ehtisi vielä kehumaan itseään hyvin tehdystä työstä, kun joka-aamuinen hampaidenpesu on optimoitu pois aikataulusta, jotta voidaan pitää kiinni edes siitä aamupalasta?

Minäpä kerron missä vaiheessa. Siinä vaiheessa, joka säästetään joka päivä itsensäkauhistelemisen lopettamisella. Ja jossittelemisen. Ja katastrofalisoinnin. Jos se kakara ei livennyt siitä hoitopöydältä kun silmä melkein vältti, niin sehän oli ihan hyvin vedetty, eikö? Siinäkin ajassa kun tuijottaa epäuskoisena raskauden tuhoamaa mahaansa olisi ehtinyt pari vatsalihasliikettä vetää.

Ajattelin laittaa itselleni ensi jouluksi reippaan setin itsensä arvostamista ja hyvän itsetunnon. Aloitan kyhäämisen tänään, koska tää kakku kohoaa kauan.

1. Tänä vuonna sain aikaiseksi maailman ihanimman muksun.